Koiran kipuartikkelisarja: OSA 1 - MITÄ KIPU ON - KOIRAN KIVUN SYNTYMEKANISMIT

Teksti: Sari Kivilähde, ELH, NTM (luonnonvara-ala), Eläinten terveysalan kouluttaja vuodesta 2004

Aistien rooli kiputuntemuksen synnyssä ja kokemisessa

 

Aistien avulla saadaan tärkeää, ajantasaista tietoa ympäristöstä ja siinä
tapahtuvista jatkuvista muutoksista, samoin tapahtumista omassa elimistössä.
Elimistöön kohdistuu eri suunnilta suuria määriä monen muotoisia ärsykkeitä,
eli stimuluksia, kuten mekaaniset-, kemialliset- ja lämpöärsykkeet.

Hermokanavien tehtävänä on kuljettaa viestejä eri suunnilla kehoa nopeasti ja
tarkasti sähköisten impulssien avulla. Impulssi syntyy jonkin ärsykkeen, eli
stimuluksen, käytännössä joko aistinsolujen ärsytyksen, tai toisesta hermosolusta
tulevan viestin seurauksena.

Kun syntynyt impulssi saapuu hermopäätteeseen, vapautuu välittäjäainetta, eli neurotransmitteriä. Välittäjäaine sitoutuu seuraavan solun solukalvolla oleviin reseptoreihin ja viesti jatkaa taas matkaansa, jälleen sähköisessä muodossa.
Elimistössä tapahtuva tietojenkäsittely perustuu siis sähköisiin signaaleihin (hermoimpulssit), sekä kemialliseen tiedonvälitykseen (välittäjäaineet, hormonit),
jonka seurauksena syntyy jälleen sähköistä toimintaa, eli hermoimpulsseja.

Eri aistinelinten tehtävä on muuntaa erityyppiset ärsykkeet hermoimpulsseiksi.
Aistinelinten informaatiota vastaanottavia soluja, tai solunosia kutsutaan reseptoreiksi,
eli ”vastaanottimiksi”.
Reseptorisolu on yhteydessä hermosoluun (neuroniin), joka välittää hankkimansa informaation edelleen. Sensoriset neuronit, eli aistin(hermo)solut ovat herkkiä ärsytykselle. Ne vastaanottavat informaatiota ja välittävät saatua tietoa eteenpäin keskushermoston käsiteltäväksi.  

Reseptoreita on lukuisia tyyppejä ja niillä kaikilla on oma erikoistunut tehtävänsä.
Osa reseptorien viestisignaaleista kulkee keskushermostossa tiedostamattomina
ja taas osa tiedostetaan heti, heijastuen välittömänä aktiivisena toimintana, eli
refleksinä (esim. kipuärsytys).

Tuntoaistiin kuuluvat kosketus-, paine-, kipu-, värinä-, kylmä- ja kuuma-aistimukset.

Tuntoaisti on eräs vastasyntyneen koiranpennun ihan ensimmäisiä toimivia aisteja
ja myös yksi aikuisen koiran tärkeimmistä aisteista.

Tuntoreseptoreja on kehossa lähes kaikissa erilaisissa kudoksissa. Tuntoreseptorit lähettävät signaaleja sitä suuremmalla taajuudella, mitä voimakkaampi ärsyke on. Reseptorien vaste kuitenkin tavallisesti heikkenee ärsytystä jatkettaessa. 

 

Esim. ihon kipureseptorit saattavat tottua säännöllisesti toistuvaan ärsykkeeseen,
jolloin aistinsolut eivät enää reagoi ärsykkeeseen yhtä voimakkaasti.
Toisaalta on olemassa tilanteita, joissa ihotunto on epänormaalilla tavalla lisääntynyt.
Ihon kiputunnon yliherkistyminen, eli hyperalgesia on tyypillistä tietyissä, hermojen vauriosta, tai yliärtyvyydestä johtuvissa, eli neuropaattista alkuperää olevissa tilanteissa, joiden taustalla saattaa olla jokin synnynnäinen (esim. immunologinen) tautiperäinen syy, tai äkillinen ihoon kohdistunut trauma (palovamma jne.).   

Kipuaisti, nosiseptio ja kipukokemus

Kipuaisti on erikoistunut osa somatosensorista, eli oman kehon tuntoärsykkeitä
välittävää kokonaisjärjestelmää, johon kuuluvat kipuaistin lisäksi myös asentoaisti, kosketusaisti ja lämpöaisti.

Nosiseptiolla tarkoitetaan kudosvaurion aistimisesta kertovaa hermostollista
mekanismia, ensivaiheen havaintoa kudosvauriosta, johon tavallisesti liittyy vetäytymisrefleksi.
Nosiseptio ei siis vielä tarkoita varsinaisen tietoisen kipuaistimuksen kokemista.
Kipu taas on aina jonkin asteinen tietoinen, subjektiivinen kokemus.
Kiputeemaan liittyen eläinalan julkaisuissa esiintyvänä yleisenä virheenä näkyy
usein nosiseptio- termin käyttäminen ja sekoittaminen varsinaiseen, tiedostettuun kipukokemukseen.

Nosiseptio on ei-tietoinen, uhkaavan kudostuhon tuottama aistimus, tavallisesti
alkuun tiedostamaton tapahtuma, jossa kipureseptorin ärsytyksen johdosta
kudosvaurion havaitsemiseen erikoistuneet vapaat hermopäätteet aktivoituvat ja kuljettavat ärsytyksen voimakkuutta vastaavan viestin keskushermostoon,
mikä näkyy elimistön välittöminä palautereaktioina, eli reflekseinä. Nosiseption
tuottama väistämisrefleksi alkaa jo ennen kivun tietoista tuntemista.

Eläinlääketieteessä niin kokeellisesti, kuin käytännön tasolla on voitu havaita ja
osoittaa koiran ääreis-, eli perifeeristen nosiseptorien (kipureseptorien) aktivoitumista,
eli nosiseptiota esim. leikkaustilanteissa (anestesiassa) johon ei tällöin liity valveillaolon tietoisuutta, eli kivun tietoista kokemista.
Tällöinkin järjestelmä siis kuitenkin saattaa kyetä vastaanottamaan ärsykkeitä,
sekä synnyttämään refleksejä ilman varsinaista edistyneempää kipukokemusta.
Jos anti-nosiseptiivinen lääkitys on riittävän korkea, ei nosiseptiivinen ärsyke,
eli stimulus synnytä aistimusta, eikä näin ollen myöskään herätä heijasteita.

Kipukokemus – kivun tunteminen

 

Kivun määrittelemisen kannalta on tärkeää erottaa toisistaan aivokuorialueilla muodostuva, tietoinen kipukokemus ja somatosensoriseen järjestelmään liittyvä tiedostamaton kipuaistimus, eli nosiseptio.

Kipu on nosiseptiivisen reaktiosarjan pääteheijaste, johon määritelmien mukaan
kuuluu tiedostava, psyykkinen komponentti.

Kivulla tarkoitetaan tavallisimmin yksilön kokemaa epämiellyttävää aistimusta,
joka välittyy tietoisuuteen hermojärjestelmän avulla. Yleensä (akuuttiin) kipuun
liittyy kudosvaurio, tai sen uhka. Tavallisimmin kyse on voimakkaista ärsykkeistä,
jotka tuhoavat, tai uhkaavat tuhota kudoksia. Kipu on luonnollinen, usein välitön vastareaktio kudosvaurioon.

Kipuaistimusta aiheuttavia, kudostuhoa aikaansaavia tilanteita ovat mm. kudoksia vaurioittavat tapaturmat, erilaiset leikkaustoimenpiteet, sekä akuutit ja krooniset tulehdustilat.
Kipuaistimuksen tarkoituksena on pyrkiä estämään elimistöä joutumasta kosketuksiin kehoa vahingoittavien fysikaalisten voimien kanssa.

Kivun tunteminen toimii yksilöä suojaavassa roolissa varoittaen kehoa joko ulkoisesta ympäristöstä, tai myös kehon sisältä aiheutuvasta vauriosta, tai kehoa uhkaavasta,
sitä vahingoittavasta tekijästä. Kipu saa aikaan toimintoja, joilla pyritään estämään kudosvaurion synty, tai sen paheneminen. Kipu ei ole kuitenkaan pelkkä epämiellyttäväksi rajoittuva tunne, vaan se käynnistää useita reaktioita niin kehossa, tietoisuudessa, kuin käyttäytymisessäkin.
Kipu keskeyttää toiminnan ja muiden asioiden käsittelyn, kun tietoisuuden resurssit ohjautuvat kivun syyn selvittämiseen ja sen ratkaisemiseen. Tämä mahdollistaa
kivun eloonjäämistä suojelevan ja käytöstä ohjaavan tarkoituksen toteutumisen.

Viimeaikaisimman tiedon mukaan kaikki selkärankaiset, sekä myös osa selkä-rangattomistakin lajeista kokee kipua vasteena joko todelliseen, tai potentiaaliin kudosvaurioon.

Yksilön oma sisäinen kivunhallintajärjestelmä säätelee kivun voimakkuutta.
Kipua vastaanottavien kipureseptorien määrä vaihtelee kehon eri kudoksissa. 

Kivun tietoinen aistiminen

 

Kipu tunnistetaan ja luokitellaan aivoissa. Jotta eläin voisi pelkkien väistämis-
refleksien lisäksi myös tuntea kipua, sillä on oltava jonkinlainen tietoisuus.
Nisäkkäillä kivun kokemiseen liittyy myös kärsimyksen kokeminen, koska ne pystyvät tiedostamaan olotilansa. Ne eivät siis pelkästään reaktiivisesti vältä kivun aiheuttajaa, vaan myös kokevat kivun epämiellyttävänä ja oppivat väistämään kivun aiheuttajaa. 

Aivot käsittelevät kipuviestin sisältämää tietoa usealla aivoalueella ja sen
tuloksena muodostuu varsinainen kipukokemus.

Aivot tulkitsevat, mistä kohtaa kehoa kipuviesti tulee ja kuinka voimakas se on.

Aivot vertaavat kipuviestejä myös aiemmin koettuun kipuun ja reagoivat sen pohjalta, onko kipu uhkaavaa, vai harmitonta. Tulkintaan vaikuttaa, millaista tietoa, tai muistoja aivoihin on tallentunut aikaisemmin koetusta kivusta.
 
Koettu kipuviesti heijastuu edelleen monelle eri alueelle kehossa ja kipu voi näin synnyttää esimerkiksi lihasjännitystä, tai muutoksia sympaattisessa järjestelmässä.

Kipu tavallisesti aktivoi sympaattisen hermoston toimintaa, jolloin muun muassa
sydämen syke, verenpaine ja hengitystiheys nousevat. 

Kipureseptori – kiputiedon esivastaanotin

 

Kipureseptorit, eli nosiseptorit ovat vapaita hermopäätteitä, jotka reagoivat paineeseen, kuumuuteen, kylmyyteen ja muihin ärsykkeisiin (stimuluksiin).
Kipureseptorit aktivoituvat myös silloin, kun happamuusaste (pH-arvo) selkeästi
muuttuu, tai kun solut kärsivät hapenpuutteesta, eli iskemiasta (esim. pitkäkestoisen lihaskouristuksen aiheuttama kipu). Niiden aktivoitumiseen vaikuttavat myös
kemialliset aineet (välittäjäaineet), joita vapautuu vahingoittuneista soluista.

Kipureseptoreita = nosiseptoreita, on vaihtelevia määriä lähes kaikkialla; ihossa,
nivelissä, jänteissä ja sisäelimissä. Vain vähän, tai ei lainkaan niitä on maksa-
kudoksessa, osassa munuaisia, keuhkoissa ja aivoissa, rustokudoksessa ja
tiivisluussa (kortikaaliluussa = kuoriluussa).

Niissä kehonosissa, joissa itsessään ei ole kipureseptoreita, on kuitenkin aina
jonkinlainen peitinkalvo (faskia), joka sisältää nosiseptoreita ja on kipuhermotettu.
Tällöin kipuaistimus perustuu kudosta ympäröivän kalvon aistimaan mekaaniseen,
tai kemialliseen, usein samalla venytystä tmv. sisältävään ärsytykseen.

Erityisen runsaasti nosiseptoreita on iholla. Elimistöön ulkoapäin tullut vaurio,
tai sen uhka tuleekin kipuna ilmi helpommin, kuin kehon sisäsyntyiset muutokset.

Kemialliset välittäjäaineet – neurotransmitterit

 

Neurotransmitterit ovat kemiallisia välittäjäaineita, jotka voimistavat, estävät,
tai mukauttavat hermosolun ja toisen solun välisiä sähköisiä signaaleja.
Kemiallisia yhdisteitä vapautuu kudosvaurion aikana solujen hajotessa ja ne
vaikuttavat kipureseptoreihin saaden ne ärtymään ja lähettämään hermoimpulsseja keskushermostoon käsiteltäväksi. 

Kudosvaurion alueella ja sen ympärillä kiputunto herkistyy, mikä on seurausta keskushermoston neuronien herkistymisestä ja tulehduksen paikallisista,
kemiallisista välittäjäaineista.

Kemiallisia, etenkin tulehduksessa vapautuvia välittäjäaineita ovat muun muassa:

• leukotrieeni
• histamiini
• bradykiniini

Kudosvauriosta johtuvan kivun yhteydessä koiran verinäytteessä voidaan usein
havaita hormonien, kuten mm. kortisolin, noradrenaliinin ja adrenaliinin kohonneita pitoisuuksia. Tämä selittyy sekä välittäjäaineiden aktivaatiosta, että kipuun liittyvän stressin aiheuttamasta heijastereaktiosta kehossa.

Toisaalta elimistö tuottaa (akuutin) kivun vastareaktiona myös omia, kivun
hallitsemiseen liittyviä kemiallisia yhdisteitä, kuten endorfiineja. 

Endorfiinit, eli endomorfiinit ovat elimistön itse tuottamia välittäjäaineita, jotka
sitoutuvat opioidireseptoreihin, saaden aikaan mielihyvän tunnetta ja vähentäen kipuja.
Beetaendorfiini on ”elimistön oma opiaatti”. Myös dopamiinilla on kipua
lievittäviä ja mielihyvän tuntemusta aikaansaavia ominaisuuksia.  

Kipuaistimuksen kulku

 

Kudoksessa aiheutuva vaurio, tai sen etenevä uhka aistitaan ihan ensimmäisenä kipuinformaatiota välittävissä nosiseptoreissa, eli kivun esivastaanottimissa, jotka
ovat nk. primaarisia afferentteja hermosäikeitä.
Afferentti, eli tuova hermosäie kuljettaa tietoa ääreishermostosta (iholta, lihaksista jne.) keskushermostoon päin.

Afferentit, tuovat hermosäikeet jaetaan edelleen joko nopeisiin myeliinitupellisiin
A-delta-säikeisiin, tai hitaisiin myeliinitupettomiiin C-säikeisiin.

A-delta-säikeet (nosiseptorit) ovat erityisen herkkiä terävien objektien aiheuttamalle ärsytykselle. Mekaanisen ärsytyksen ohella jotkin A-delta-säikeistä reagoivat myös termaaliseen, eli lämpöärsytykseen. Siksi niitä kutsutaankin mekanotermaalisiksi nosiseptoreiksi.

Niiden iso reseptiivinen (vastaanottava) alue välittää tietoa nopeasti.

C-säikeet (nosiseptorit) reagoivat kemiallisiin, termaalisiin ja mekaanisiin ärsykkeisiin. Niiden pieni reseptiivinen (vastaanottava) alue välittää tietoa hitaasti. Tylppä ja pitkäkestoinen kipu välittyy näiden säikeiden avulla.
75 prosenttia ääreishermon primaareista afferenteista hermoista on ohuita myeliinitupettomia C-säikeitä.

A-delta-nosiseptoreiden lisäksi myös C-säie- nosiseptorit herkistyvät jatkuvasta,
tai toistuvasta ärsytyksestä, jolloin niiden reseptiivinen alue kasvaa.
Osa C-säikeistä ei kuitenkaan reagoi mekaaniseen ärsytykseen, minkä vuoksi
niitä kutsutaan nukkuviksi nosiseptoreiksi. Ne saattavat kuitenkin herkistyä paineärsytykselle. 

Kipuaistimus kokonaisuudessaan muodostuu nopeasti etenevästä tapahtumasarjasta,
jossa voidaan erotella neljä peräkkäistä fysiologista tapahtumaa: 1) transduktio,
2) transmissio, 3) modulaatio, sekä 4) preseptio, eli näiden tapahtumien siirtyminen tietoisuuteen.
Transduktio ja transmissiovaiheet välittyvät primaareissa afferenteissa hermosyissä.

1. vaihe : Reseptoriin (nosiseptoriin) kohdistuu ärsyke (transduktio)

- Lämpötilan muutos

- Pituuden muutos

- Kemiallisen yhdisteen ärsyke

- Reseptorin muodon muutos

2. vaihe: Reseptorissa (nosiseptorissa) syntyy aktiivinen impulssi, eli kipuviestiä kuljettava nk. aktiopotentiaali (sähkövirta) (transmissio)

- Impulssi etenee selkäytimen kautta kohti aivoja

3. vaihe: Impulssia voidaan siirrettäessä muokata/ suodattaa (modulaatio)

- Vain valikoitunut osa informaatiosta siirtyy aivoihin saakka 

4. vaihe: Aistimus tulkitaan ja sen uhka/ aste käsitellään aivoissa (perseptio)

- Todetaan vain vähäiseksi – ei reaktioita

- Heijastetaan tarvittaessa takaisin kehoon kipualueelle kipuna/ venytyksenä jne.

- Käsitellään/ toteutetaan vaihtoehtoja kivusta vapautumiseksi

    

Transduktio, eli hermopäätteiden aktivoituminen on tapahtuma, jossa esimerkiksi mekaaninen, termaalinen, tai kemiallinen ärsyke aiheuttaa aktiopotentiaalin, eli hermopäätteiden sähkökemiallisen aktivoitumisen. Aktiopotentiaalin impulssitaajuus välittää ärsykkeen voimakkuuteen ja kestoon liittyvän informaation edelleen.

Transduktio on kivun aistimisen ensimmäinen vaihe.

Transmissiossa, eli toisessa vaiheessa kipuviesti siirtyy hermosoluja pitkin keskushermostoon. Ääreishermot välittävät kipuviestiä ärsykkeen aistivasta
kudoksesta selkäytimessä sijaitseviin hermopäätteisiin. Selkäytimen välittäjäneuronit kuljettavat viestin jälleen eteenpäin selkäytimestä aivorunkoon ja talamukseen, sekä edelleen aivokuorelle.  

Modulaatiovaiheessa kipuinformaatiota voidaan muokata hermostossa. Tällöin keskushermoston inhibitoriset, eli tuntemusta estävät tuntoradat voivat vähentää,
tai estää kipua välittävien hermosolujen toimintaa selkäytimessä.
 
Viimeisessä vaiheessa, perseptiovaiheessa aivot käsittelevät ja arvioivat välittäjä-neuronien kipuviestin aktivoitumisen aiheuttamaa subjektiivista tunnetta, sekä
vertaavat sitä mm. aiempaan koettuun kipuun ja kertaavat siihen liittyviin, tai sen välttämiseen hyödyllisesti johtaneisiin toimiin.
Sekä pelko, että kokemukseen pohjautuva välttelevä käyttäytyminen ohjaavat
karttamaan haitallista, vahingoittavaa ärsykettä.

HUOM! Kroonisen kivun kokemisen kaava ei noudata edellä kuvattua mallia.

Lämpökipukynnys on eri yksilöiden välillä suhteellisen lähellä toisiaan.
Lämmön kohotessa kivun voimakkuuskin tavallisesti kasvaa samassa suhteessa.
Lyhyt ja voimakas lämpöärsyke aiheuttaa kahdenlaista kiputuntemusta;
Ensin ilmaantuu terävä ja lyhytkestoinen kipu, joka välittyy A-delta-säikeiden kautta. Seuraavaksi ilmaantuu tylppä ja pidempikestoinen kipu, joka aistitaan C-säikeiden kautta.

Palovammat ovat yleisiä vaikeita tapaturmaperäisiä, akuutteja, voimakkaita kiputiloja, joiden syntymekanismissa olennaista on vahingoittavan ärsykkeen intensiteetti suhteessa kehon kykyyn ehtiä reagoida ärsykkeeseen. Eli kun väistämisrefleksi saavuttaa aivot,
on kudosvaurion laajuus tavallisesti jo saavuttanut haitallisen huippunsa.

Miten kiputuntemus syntyy ?

 

Jotta koira voi todellisesti aistia kipua, tulee nosiseptiivisen informaation kulkeutua keskushermoston ylemmille tasoille, yhdistyä, muuntua ja tulkita tietoiseksi kivuksi.

Haitallinen ärsyke (kuumuus, kylmyys, mekaaninen, kemiallinen) aktivoi vapaat (afferentiti) hermopäätteet, eli kipureseptorit (nosiseptorit).
A-delta-säikeet, sekä C-säikeet välittävät aistipohjaista tietoa selkäytimeen, joka
ohjaa ja säätelee viestejä ääreis- ja keskushermoston kesken.

Nosiseptiivinen tieto, joka saapuu selkäytimeen, saattaa aktivoida liikehermoja,
jotka vastaavat haitallisiin ärsykkeisiin reflekseillä.
Merkittävää on, että selkäytimen nosiseptiivinen aistijärjestelmä voi itsenäisesti
sekä lisätä, että vähentää ärsykkeen synnyttämää viestiä.

Sensorinen, aisteihin liittyvä informaatio on yhteydessä keskushermoston ylempiin keskuksiin aivoissa.
Yleisesti nosiseptiivinen tieto välittyy ylös pitkin selkäydinkanavaa pinnallisten ja
syvien hermokanavien kautta aivojen eri osiin, josta informaati ohjautuu edelleen aivokuoreen (korteksiin), jossa tieto lopullisesti muuntuu koetuksi kivuksi.

Sisäsyntyiset, antinosiseptiiviset, eli kivuntuntemuksen vastaiset hermovälittäjäaineet (neurotransmitterit), kuten endorfiini, enkefaliini, dynorfiini, serotoniini ja noradrenaliini estävät nosiseptiivisen (kipua viestivän) informaation läpikulkua selkäytimestä aivoihin.

Nosiseptiivisten/ kipua välittävien reittien neuroanatomiset rakenneosat, sekä kipua tukahduttavat järjestelmät voivat muuttua, tai häiriintyä jatkuvasta, toistuvasta,
tai mittavasta aistiärsytyksestä johtuen.
Nosiseptorien, sekä nosiseptiivisten selkäydin- ja aivokanavien yliherkistyminen
voi olla seurauksena laajasta kudosvammasta, tai hermovauriosta. Tämä synnyttää
näiden järjestelmien neuroanatomista muovautumista, mikä saattaa johtaa ylivoimistuneeseen, tai krooniseen kiputilaan.
Tavallista on, että tällainen kipujärjestelmän yliaktivoituminen ei vastaa lainkaan tavanomaiseen kipulääkitykseen. 

Kivun mittaaminen

Aistifysiologisen ajatusmallin mukaan koetun kivun intensiteetti on suoraan verrannollinen kudosvaurion laajuuteen. Teoriaa voidaankin jossain määrin

soveltaa akuuteissa kiputiloissa.
Se ei kuitenkaan pysty selittämään erikoisia, mutta ajoittain nähtäviä tilanteita,
kuten kroonista kipuilua ilman todennettavissa olevaa kudosvauriota, eikä
myöskään mahdollista kivuttomuutta merkittävästä kudostuhosta huolimatta.

Kivun määrä, etenkin kroonisemmissa kiputiloissa vaihtelee jopa saman päivän aikana.
Kipu saattaa olla esimerkiksi aamuisin voimakkaampaa, kuin iltaisin, tai toisin päin.
Osa kivuista voimistuu tiettyjen toimintojen, kuten liikunnan, etenkin voimakkaan rasituksen yhteydessä, toisaalta joskus myös pidempikestoisen levon myötä.
Vuodenajat, sekä ilman lämpötila vaikuttavat moniin kroonisiin kiputiloihin joko provosoimalla, tai helpottamalla oireita.

Kivun määrän ja voimakkuuden tarkkaan luokitteluun ja mittaamiseen ei ole olemassa mitään suoraa menetelmää, vaan kivun määrän suuruusluokitus perustuu todellisesti
aina yksilön kokemukseen kivusta.

Ihmisillä kivun luokittelussa lääketieteellisessä mielessä olennaista on yksilön
oma kuvaus kivun luonteesta, sijainnista ja määrästä.
Tällöin kipua voidaan helpommin mitata, sekä tehdä asteikkopohjaista vertailua,
kun yksilön ilmoittama kokemus voidaan kuvata numeroin, tai sanoin (tai symbolein).

Toistaiseksi ei ole vielä pystytty kehittämään itsenäisesti, suoraan kipua rekisteröivää teknistä kipumittaria, joka yksiselitteisellä ja varmalla asteikolla ilmaisisi eläimen kokeman kivun määrää.
Kivun kokemukseen vaikuttavat niin monet yksilöön liittyvät tekijät, että
esim. pelkästään kudosvaurion tyypin mukaista, oletettavissa olevaa kivun määrää
on kuitenkin mahdotonta luotettavasti arvioida millään yleisellä tasolla.

Koska ihmismallin mukainen, tarkka sanallinen kommunikointi koiran kanssa ei
ole käytettävissä kivun arvioinnissa, asettaa se suuria haasteita luokiteltaessa kivun luonnetta, kivun tarkkaa sijaintia ja kestoa, sekä joskus jopa, että onko kipua
yksilöllä ylipäätään olemassa.
Koiran kipua voidaan kuitenkin yrittää arvioida kipukäyttäytymistä tulkitsemalla. Kipukäyttäytyminen on laaja kokonaisuus, johon kuuluvat mm. ilmeet,
ääntely (harvoin), asentoisuus, liikkeet, sekä kaikki muutokset aiempaan,
normaaliin arkikäyttäytymiseen nähden.

Kipukäyttäytymistä voidaan arvioida/ luokitella käyttämällä tätä varten laadittuja kiputaulukoita ja kipuasteikkoja, joissa kuvataan joidenkin kipuun viittaavien
oireiden esiintyvyyttä kivun oletettuun voimakuusasteeseen yhdistettynä.

Kipuasteikot ovat kuitenkin aina enintään suuntaa ja viitteitä antavia ja niiden antama tulos on täysin riippuvainen koiran oireita/ käyttäytymistä arvioivan ihmisen tulkinnasta.
Asteikkoon pohjautuvan vertailun avulla saadaan lähinnä informaatiota siitä, minkä asteinen kipu on; ei kipuja, lievää kipua, kohtalaista kipua, tai voimakasta kipua.

Koiran yksilöllistä kipukäyttäytymistä käsitellään laajemmin artikkelisarjan osassa 3: Kivun lokaaliset ilmenemismuodot ja yksilöllisen kivun tunnistaminen.

Kivun arvioinnin haasteita

 
Kivun arviointi koiralla pohjaa kipukäyttäytymiseen, sekä osin myös fysiologisiin, mitattavissa oleviin muutoksiin elimistön toiminnassa.
Kipua arvioitaessa haasteena on, että näitä samoja, kipuoireiden yhteyteen liitettäviä ilmiöitä nähdään muissakin tilanteissa.

Haasteena on lisäksi, että mikäli arvioitava yksilö ei ole entuudestaan tuttu, voi olla
vaikea erottaa arviointitilanteessa ilmeneviä, yksilöllisiä kipuun liittyviä käyttäytymis-malleja koiralle täysin ominaisista tavoista reagoida tapahtumiin (esim. ihan tavanomainen eläinlääkärikäynti).

Tutkimustilanteessa haasteellisemmin tulkittavia koiran oireita;

• Kohonnut sydämen syke/ verenpaine/ hengitystiheys.
  Kiputilassa on tavallista, että sympaattisen hermoston aktivoituessa, myös normaaleissa elimistön toiminnoissa tapahtuu ylimääräistä stimulaatiota. Toisaalta samoja ilmiöitä nähdään muulloinkin tutkimustilanteissa, myös pelkästään koiran ollessa pelokas/ jännittynyt.
  Nämä oireet toimivatkin huonoimmin indikaattoreina kivun esiintymisestä. 
  
  
• Ääntely.
  Monet koirista vinkuvat, tai ulisevat voimakkaasti ja hetkellisesti välittömästi kudosvaurion tapahtuessa. Myöhemmin, mikäli valitusta edelleen esiintyy,
  se tapahtuu tavallisesti hiljaisesti ja rytmisesti vakava-asteisten vaurioiden yhteydessä.
  Voimakas haukunta, tai ulvonta tutkimustilanteessa liittyvät useammin
  pelkoon liittyvään ahdistukseen, huonovointisuuteen (esim. oksentamis-tarpeeseen), tai huomiontarpeeseen (esim. yksin hoitohuoneeseen jäädessä).
   
  
• Huonovointisuus ja kivun aiheuttama ahdistuneisuus.
  Monasti vaikea erottaa toisistaan. Erotusvaiheessa antamalla mietoa sedatiivia,
  eli rauhoittavaa lääkitystä, auttaa huonovointisuudesta aiheutuvaan levottomuuteen. Kipulääkkeen annostelu taas auttaa tavallisesti vähentämään todellisesta kivusta johtuvaa ahdistuneisuutta.
  Huono- ja pahoinvointisuudesta kärsivä koira ei tavallisesti kykene aktiiviseen vuorovaikutukseen huolenpidosta vastaavien kanssa, kun taas kivusta kärsivä
  pystyy, usein jopa itse haluaakin sitä (hakee kosketusta/ kontaktia/ läheisyyttä).
  
  
• Täriseminen.
  Saattaa johtua niin kivusta, kuin jännittämisestäkin.
  On myös ehdottomasti huomioitavaa, että on rotuja, kuten mm. chihuahua,
  pinseri, russelin-, tai yorkshirenterrieri, joille on rodunomaista täristä ajoittain
  niiden ollessa kaikin puolin terveitä, myös ilman pelko-, tai muuta psyykkistä,
  tai mitään fyysistä ärsykettä (kuten kylmä).
  
  
• Pupillien laajentuma.
  Saattaa liittyä kivun aiheuttamaan lisääntyneeseen adrenaliinin määrään verenkierrossa, etenkin jos esiintyy molemminpuolisena. Oireena joissain neurologisissa sairauksissa, sekä tapaturmissa, joissa aivohermoja on
  vaurioitunut (tällöin usein vain toispuoleisena).
  Pupillien laajentuma ja reagoimattomuus on kuitenkin tavallinen ilmiö
  myös kroonistuneessa stressitilassa, sekä mm. pidempikestoisissa
  magnesiumin puutostiloissa/ kalsium-magnesium-epätasapainotiloissa.
  
  

Kivun luonne

Kipua esiintyy monen eri muotoisena, joista tavallisimmat peruskategoriat ovat akuutti-, krooninen-, syöpä- ja neuropaattinen kipu.

Kipua voidaan luonteensa mukaan jakaa vielä alaryhmiin; Pistävä kipu, polttava kipu
ja tylppä, eli särkevä kipu.

Neulanpisto aiheuttaa pistävän kivun, johon elimistö reagoi nopeasti refleksien avulla pyrkimällä vetäytymään pois kivun lähteestä.

Polttava kipu voi seurata pistävää kipua. Sille on ominaista pitkäkestoisuus ja kivun jatkuminen vaurion jälkeenkin.

Tylppä, kovakin kipu syntyy erityisesti kroonisten tilojen yhteydessä ja voi muuttua jatkuvaksi. Tällöin elimistö saattaa ajan myötä siedättyäkin kivulle sillä tavoin, että
vaikka kipu tunnetaan, se ei enää synnytä samalla tapaa heijastereaktioita elimistössä.

Eri kiputyyppejä ja niiden tarkempia mekanismeja on käsitelty tarkemmin
Koiran kipuartikkeli-sarjan osassa 2: Eri kiputyypit.

Onko kivun kroonistuminen ennakoitavissa/ ehkäistävissä ?

 

Pitkäaikaisempaa kipua esiintyy etenkin tuki- ja liikuntaelimistön ja kipua
välittävän hermojärjestelmän vammojen ja sairauksien yhteydessä, sekä erilaisten operatiivisten, eli mm. leikkaustoimenpiteiden jälkeen.

Kivun muuttuminen luonteeltaan krooniseksi, tarkoittaa, että kiputuntemukset ja mahdollinen toimintapuutos jatkuvat vielä senkin jälkeen, kun kyseisen akuutin, kudostuhosta johtuvan vaurion paranemisprosessin voidaan varmuudella olettaa
saavuttaneen sellaisen palautumisasteen, jossa kipua ei enää pitäisi esiintyä.

Akuutti, voimakas kipu yliherkistää hermopäätteet, jolloin stimuloitumiskynnys laskee. Kivun välittäjäaineet saattavat tällöin muovata aivojen aistimusjärjestelmää

ja prosessin myötä kipu jää keskushermoston ”muistiin”. 

Kroonistunut kipu on aina hermoston toimintahäiriöstä johtuva monimutkainen oireisto, jota on usein vaikea hoitaa. Pitkittyneessä kivussa kipuaistimus on sekä akuuttia kipua vaikeampi tulkita, että lääkitä.
Pitkittynyt kipu muokkaa psykofyysistä kokonaisuutta usein laajasti, jolloin kivun luonnetta ja sen olemassaoloa voi olla yhä vaikempi tulkita koiran käyttäytymisestä.
Aivojen mukautumis- ja muokkautumiskyvyn vuoksi riittävän ja toimivan lääkityksen löytäminen saattaa muodostua haasteelliseksi.

Vaikka esim. valtaosa tapaturmista syntyneistä vammoista paranee hyvin, pitkittyneitä
ja kroonistuneita kipuja esiintyy muiden muassa vamman seurauksena aiheutuneiden, laajempia komplikaatioita aiheuttaneiden seurannaisoireiden vuoksi. Erityisen tavallista tämä on silloin, kun niihin liittyy hermokudoksen, tai ääreishermojen vaurioita. 

Leikkauskipua voidaan yleisesti luonnehtia pitkittyneeksi, kun kipua on (pehmytkudoksen) leikkausalueella kestänyt enemmän, kuin 4 vko:a, ja/ tai kipua
esiintyy myös muualla, kuin leikkausalueella.
Pitkittyneestä kivusta ei saman ajan kuluessa (4 vko:a) voida vielä puhua, mikäli
kyseessä on niveliin, jänteisiin, tai ligamentteihin kohdistunut korjausleikkaus,
jotka vaativat normaalia pidemmän toipumisajan (yli 8 vko:a). 

Kivun taustalla saattaa olla esimerkiksi leikkauksessa syntynyt hermovaurio,
leikkausta (pitkään) edeltäneen kivun jatkuminen, tai itse toimenpiteeseen liittymätön
muu kiputila (toimintahäiriön, tai liikkumispelon ylläpitämä kipuilu).

Leikkauksen yhteydessä on tärkeää pyrkiä mahdollisuuksien mukaan huolehtimaan jälkikivun ennaltaehkäisevästä lääkityksestä.
Tulehdusten ennaltaehkäisy on tärkeä osa komplikaatioiden (myös jälkikipu) estoa.
Pelkästään annetuilla tulehduskipulääkkeillä ei kuitenkaan ole voitu osoittaa
olevan kliinisesti merkittävää vaikutusta mahdollisen leikkauskivun kroonistumiseen.

Koiran käyttäytymisen silmiinpistävä, pidempikestoinen muutos saattaa ennakoida akuutin kivun muuttumista vaikea-asteisemmaksi, tai kivun muuttumista jatkuvaksi.
Selvä aggressio, pelkoaggressio ja kehonosien suojeleminen kertovat usein
jatkuvasta kivusta, joka saa aikaan pakottavan tarpeen etäännyttää lähestyjä.
Jatkuva raajojen/ muiden kehonosien pureskelu, nyppiminen, nuoleminen jne.
kertovat usein oireiden muokanneen hermotuntoa.
Neurologisissa vaivoissa pelkojen lisääntyminen johtuu monasti aistien normaalin toiminnan häiriintymisestä/ virheellisestä aivoviestinnästä.

Kroonisen kivun kehittymisen ennaltaehkäiseminen edellyttää, että kivun
alkuperäinen aiheuttaja tunnistetaan ja tunnetaan, samoin siihen liittyvän
kroonistumisen mekanismit. Lisäksi on olennaista, että niihin voidaan vaikuttaa.
Monissa tapauksissa kivun taustalla olevan sairauden patofysiologia tunnetaan hyvin
ja sairauden huolellinen hoito on itsessään tehokasta kroonisen kivun ennaltaehkäisyä.

Kivulle herkistymisen ja kivun laajenemisen mekanismeista tiedetään paljon,
mutta toistaiseksi mitään tutkitusti tehokasta ja varmaa estolääkitystä ei ole.

Tämän vuoksi akuutin kivun oikea-aikainen, tehokas hoito, sitä täydentävä lääkitys,
eri alojen osaajia käsittävä kuntoutus, sekä kuntoutumista tukeva, kohdennettu ravintotekijöiden käyttö ammattilaisen valvonnassa ovat ensisijaisia riskinhallinan toiminnallisia työkaluja. 

Kipuongelmaa ylläpitäviä tekijöitä

• Hermosolujen muuntuminen akuutissa kivussa.
  
• Toistuvat kudosvauriot.
  
• Yksipuolinen, tai liiallinen fyysinen kuormitus.
  
• Kivun pelko ja siitä seuraava virheellisen, kuormittavan asentoisuuden/ liikkumistavan muutos.
  
• Vääränlainen, tai puuttuva lääkitys.
  
• Kivun perussyy ei ole poistunut/ löytynyt.
  
• Kipu liittyy laajaan toiminnalliseen ongelmaan, jota on vaikea hallita, tai hoitaa.
  

Huom! Tätä tekstiä lainatessa, tai kopioitaessa tulee tekijänoikeuksien mukainen alkuperäinen lähde ja tekijä aina ehdottomasti mainita: Koiran kipuartikkelisarja Osa 1 - Sari Kivilähde: Mitä kipu on - Koiran kivun syntymekanismit

Lähteitä:

Allweiler Sandra, DVM, DACVA: Pain Perception, Kalso Eija. & Kontinen Vesa: Kivun fysiologia ja mekanismit, Moriello Karen A. , DVM, DACVD: Congenital and Inherited Skin Disorders in Dogs, Todays veterinary practice (Balakrishnan Anusha, Benasutti Elana M.): Pain Assessment in Dogs & Cats, 2015 AAHA/AAFP Pain Management Guidelinesfor Dogs and Cats

 

 

Osaatko ennaltaehkäistä koiran lämpöhalvausriskiä oikein?

Teksti: ELH, NTM (luonnonvara-ala), eläinten terveyspalveluyrittäjä (vuodesta 1996), eläinten terveysalan kouluttaja Sari Kivilähde

Ihanan, aurinkoisen, kesäisen sään ja helteiden myötä lienee ajankohtaista palauttaa mieleen perusasioita koiran kehon alttiudesta ja tavasta reagoida kuumuuteen.

Koiran lämmönsäätelystä vastaava mekanismi poikkeaa merkittävästi meidän ihmisten vastaavasta. Koiralla ei ole käytännössä juuri lainkaan ihossaan hikirauhasia, joten se ei voi ”viilentää” kehoaan ihon kautta hikoilemalla, eli elektrolyyttejä sisältäviä lämmenneitä nesteitä ulos erittämällä, kuten vaikkapa me ihmiset, tai hevoset.
Ihmisen hikoillessa ja tätä kautta tapahtuvan nesteen menetyksen haittoja voidaan korjata nauttimalla ennakoidusti enemmän nestettä, eli nestetankkauksella, tai ”tankkaamalla” lisää elektrolyyttejä silloin, kun tiedetään hikoilun lisääntyvän vaikkapa tulevan treenaamisen seurauksena.

Rasitus (kuten harjoittelu) lämmittää kehoa, ensisijaisesti lihaksia, mikä lisää koiran perusaineenvaihduntaa (PAV). Tätä kehon lämmönnousua korjatakseen koira alkaa "hikoilla" lajinomaisesti
(= läähättää) ja poistaa tätä kautta lämpöä kehostaan. Samalla tapahtuu nesteen menetystä. Rasitustiloissa koiran nesteentarve lisääntyykin aina jonkin verran, etenkin pitkään työskenneltäessä.

Koirien janoisuuteen ja nesteen tarpeeseen vaikuttavat yksilölliset seikat, joissa taustaekijöinä ovat mm. ravinnon koostumus (mm. neste- ja suolapitoisuus) ja keholle ominainen, yksilöllinen nestemäärä, sekä myös yksilön kyky säädellä nestetasapainoa. Nestetasapainon säätely kehossa tapahtuu pääasiassa munuaisten avulla ja hormonaalitekijöiden vaikutuksesta.

Kehon yksilölliseen, perusnestepitoisuuteen vaikuttavat mm. kehossa esiintyvän rasvan, tai lihasmassan määrä ja koiran ikä.

Koiraa ei koskaan harjoitus-, tai kilpailutilanteessa tulisi pakkojuottaa holtittomasti esim. vesipullosta. Koiran paksusuolen kyky imeyttää kerralla suuria nestemääriä on vain rajallinen. Tämänkään vuoksi äkillinen, määrältään suuri kertajuotto ei hyödytä, vaan ylimääräinen neste jää hölskymään suolistoon ja saattaa jopa haitata koiran suoritusta. Imeytymätön runsas neste siirtyy lopulta paksusuolessa osaksi ulostemassaa ja aiheuttaa löysiä-, pahimmillaan ripuliulosteita. Oletettu ns. rasitus-, tai helleripuli saattavat siis olla myös seurausta suolen imeytyskyvyn ylittävien nestemäärien liikasaannista.
Mikäli pakkojuotettava neste sisältää veden lisäksi muitakin ainesosia, kuten lisättyjä elektrolyyttejä, saattaa jo minimaalinen määrä vahingossa keuhkoihin joutuessaan aiheuttaa tulehdustilan.

Nesteen imeytymistä paksusuolesta parantaa huomattavasti, jos siihen lisätään pieninäkin määrinä helposti sulava eläinvalkuaislähde; esim. kypsennettyä kananmunaa, raejuustoa, kanaa jne. Samalla nesteen maittavuus paranee ja koira saadaan vapaaehtoisesti nauttimaan nestettä kohtuullisia määriä.

Nestetasapainon kannalta on veden juottoa tärkeämpää elektrolyyttien (et. natrium, kalium) riittävä, olemassa oleva määrä ja tasapaino elimistössä, eli solutasolla. Natrium- ja kaliumionit ylläpitävät pumppujärjestelmää, joka pyrkii huolehtimaan, että nesteen määrä soluissa ja kehossa pysyy vakiona.

Kehon lämpötilan nousu ja lämpöhalvaukselle altistuminen eivät siis ole suoraan sidoksissa koiran nestetasapainoon, tai esim. juomalla saadun nesteen määrään. Viileän veden juonti kuitenkin auttaa monasti jäähdyttämään hetkellisesti.
Entuudestaan solutasolla kuiva keho kuitenkin reagoi herkemmin rasituksen, tai lämpötilan kasvusta seuraavaan perusaineen-vaihdunnan lisääntymiseen ja siitä johtuvaan elimistön lämpötilan kohoamiseen.

Koiran karvapeitteen pohjavilla suojaa myös auringon lämmöltä muodostaessaan ilmavaipan ihon päälle - koiran turkkia ei tulisi täysin kastella kuumalla ilmalla, koska tällöin ilmavaippa häviää ja kostea lämpö jää jumiin koiran keholle altistaen lämpötilan kohoamiselle. Haluttaessa viilentää koiraa, kastellaan (esim. suihkupullolla) viileällä vedellä vain vatsan alunen ja anturat, raajat/ raajojen sisäpinta. Myös viilennettyä/ kylmällä vedellä toistuvasti kasteltua pyyhettä voi tarjota koiran lepoalustaksi.

Aurinkoisella säällä koiraa ei kannata jättää autoon, edes puolivarjoon, tai muutenkaan suoraan aurinkoon (esim. näyttely-, tai kisapaikalla). Myös psyykkinen ja fysiologinen stressi voivat altistaa koiraa lämpöhalvaukselle.

Koiran normaali kehonlämpö aikuisella koiralla on 37-38,5º. Lämpöhalvaksen oireita ilmaantuu, kun lämpötila pääsee nousemaan 41-43º.

Lämpöhalvauksen ensimmäisiä oireita ovat voimakas läähättäminen ja levottomuus, sekä jonkin asteinen poissaolevuus. Mikäli lämpeneminen jatkuu, on yleensä seurauksena heikotus, horjahteleminen ja vaappuva kävely. Oksentelu ja ripulointi ovat mahdollisia. Tilan edetessä on seurauksena shokki, tajuttomuus ja lopulta koira saattaa menehtyä.

Ensiapuna koira siirretään mahdollisimman viileään (varjoon, sisälle tmv.) ja aletaan viilentää kehoa pikkuhiljaa. Viilennys voidaan tehdä esim. viileällä vedellä valelemalla aloittaen raajoista ja vatsan alta. HUOM! Koiraa ei saa viilentää jääkylmällä vedellä, tai jäillä! Liian nopea viilentäminen saa lämmönsäätelyjärjestelmän järkkymään entisestään.

Koiralle voi tarjota haaleaa/ viileää vettä vapaaehtoisesti juotavaksi, mikäli se on tajuissaan. Tajuttoman koiran pakkojuotto saatta johtaa koiran tukehtumiseen.

Niin pian, kuin koiran kunto vähänkään kohenee, se tulisi pyrkiä saamaan jatkohoitoon eläinlääkärille, jossa mm. elektrolyytti-tasapainoa palautetaan nesteyttämällä ihonalaisesti. Joskus tarvitaan myös shokin elvytyshoitoa. Shokkipotilas on veltto, pulssi on kohonnut, limakalvot ovat vaaleat ja raajat viileät. Koira tulee kuljetuksen ajaksi asettaa makuulle oikealle kyljelle, kaula suoraksi ojennettuna ja takapää hiukan koholle. Kieli vedetään ulos ja tarkistetaan, että hengitystiet ovat varmasti auki.

Lämpöhalvauksen ennaltaehkäisynä kannattaa suunnitella esim. autolla matkustaminen päivän viileämmille ajanjaksoille. Jollei tämä ole mahdollista, on tärkeää käyttää viilennettäviä kuljetusalustoja, viilentävää kuljetuspeittoa, asettaa kuljetushäkin johonkin osaan kylmävaraaja, sekä suojata kuljetushäkki esim. pimennysverholla.
 

Auton koneellinen ilmastointi ei välttämättä riitä auton takaosan ilmanvaihtoon. Tauot matkan aikana pitkillä matkoilla ovat tarpeen, joskin tuolloin koiran ulkoilutus suorassa auringonpaahteessa voi vähentää sen hyötyjä.

Koiran treenaamista ja kisaamista ääriolosuhteissa tulisi miettiä myös eläinsuojelullisesta näkökulmasta. Vastuu oman koiran hyvinvoinnista on aina viime kädessä koiranomistajalla, koska koira itse ei tavallisesti osaa kieltäytyä sille tarjotusta aktiviteetista, tai kilpailutilanteesta mahdollisia haittoja ennakoivasti. 

Linkki lisälukemiseen aiheesta kiinnostuneille

Eläinlääketieteellisesti vahvistettua asiatietoa koiran perustoiminnoista englanninkielellä: https://www.merckvetmanual.com/dog-owners/description-and-physical-characteristics-of-dogs/description-and-physical-characteristics-of-dogs

Joulu on jo ovella - Onko myös eläinlääkäri ?!

Teksti: Sari Kivilähde, ELH, NTM (luonnonvara-ala), Eläinten terveyspalveluyrittäjä vuodesta 1996, eläinten terveysalan kouluttaja vuodesta 2004

Taas joulu, joulu on meillä...

Joulu, tuo ihana ja vähän stressaavakin aika. Taas se on täällä ja mukava niin. Joulu suo monelle kiireisellekin ihmiselle pienen levähdyshetken pitkän talven keskellä. Mutta ennen kuin tuo ansaittu lepo ja nautiskelun vaihe on saavutettu, on joulun ja etenkin jouluherkkujen valmisteluun uhrattava tovi, jos toinenkin.

Perheen lemmikit, etenkin koirat, ovat tunnetusti (vähän turhankin) innokkaasti mukana ja läsnä näissä valmisteluissa. Luonnollisesti. Mahdollisesti tuo normaalia tiiviimpi yhdessäolo kaikkien perheenjäsenten kesken vähän niin kuin kuuluukin joulunviettoon 😊
Joulun aikaan ja sen valmisteluun liittyy monia, eikä aina pelkästään mukavia yllätyksiä.

Kuiske kuuluu, miltä ruoka maistaa...

Kaikenlaisten herkullisten tuoksujen vana vetää koiraa(kin) puoleensa. Keittiössä voikin piiliä monen moista houkutinta, mikä ikävän tuurin sattuessa saakin joulukiire-sanalle hieman erilaisen merkityksen.

Joulupullaa varten kohoamaan jätetty taikinkulho saattaa hyvinkin olla koiralle kiinnostavaa haistettavaa ja maistettavaa. Jos koira keksii syödä taikinaa, se alkaa kuohua ja turvota mahassa ja käymisen sivutuotteena syntyy koiralle haitallista etanoli-alkoholia. Koiran maksa ei kykene lainkaan tehokkaaseen etanolin eliminaatioon, joten koiralle saattaa tulla myös lieviä etanolimyrkytyksen oireita.
Koira on järkevintä viedä viipymättä eläinlääkäriin, missä massa pyritään poistamaan antamalle koiralle oksennusrefleksiä stimuloivaa lääkitystä. Oksettaminen on järkevää ainoastaan, mikäli syömisestä on kulunut vain vähän aikaa, käytännössä alle tunti. Pahimmassa tapauksessa taikinamassaa voidaan joutua poistamaan leikkauksen avulla.
Suuri taikinamassamäärä saattaa tukkeuttaa maha-suolikanavan, mikä synnyttää epänormaalia painetta alueen verta, happea ja muita ravinteita alueelle kuljettaviin verisuoniin. Koiran tila saattaa hoitamattomana heiketä nopeasti.

Ja se juhlan kunkku... kinkku. Joka joulun aikaan päivystävät eläinlääkärit työllistyvät pyrkiessään auttamaan kokonaisen, jäähtymässä olleen kinkun, verkkoineen päivineen ahmineita koiria. Hyvin lievien ja harvinaisempien suun limakalvon palovammojen lisäksi hoidetaan ylisuuren massan aiheuttamia ongelmia; mahalaukun dilataatiota (sairaalloista laajenemaa), jossa mahaan alkaa ruokamassan lisäksi kerääntyä voimakkaasti kaasua ja nestettä. Laajentunut mahalaukku painaa suuria laskimoita aiheuttaen shokkioireita. Mahalaukun seinämä saattaa verenkiertohäiriöiden seurauksena mennä kuolioon ja jopa puhjeta.
Pahimmillaan nähdään dilataatio-torsiota, eli mahalaukun laajentuma, sekä kiertymistä akselinsa ympäri. Mahalaukun kiertymään voi liittyä samanaikainen pernan ja suoliston kiertymä.
Mahalaukun laajentuman ja kiertymän oireita ovat pahoinvointi, toistuvat oksennusyritykset, apaattisuus, heikkeneminen, vatsan alueen kipu ja silminnähtävä turpoaminen kylkikaaren takaa.
Sekä mahalaukun laajentuma, että kiertymä ovat aina hätätapauksia, joissa koiran ennuste voi olla epävarma.

Kinkun paiston jälkeen poistettu ja roskiin siirretty paistoverkko saattaa koirasta olla hyvinkin houkutteleva. Suolistoon joutuessaan verkko voi normaalin suolitukoksen lisäksi purkautuessaan aiheuttaa hitaammin esiin tulevan, ns. lineaarisen vierasesineen (pitkänomaisen, lankamaisen) aiheuttaman osittaisen tukoksen. Lankaa juuttuu usein esim. mahaportin alueelle, kun loppuosa purkautuvasta verkosta jakautuu eteenpäin suolta pitkin.
Lankaa, tai verkkoa painautuu ajanmyötä suoliliepeen suolen puoleiseen seinämään, kuroen suolen sykkyrälle. Pahimmillaan suolen seinämään syntyy useita reikiä.

Riippumatta tukoksen laadusta, se aiheuttaa ruokamassan, nesteiden ja kehon nesteiden pakkautumista mahaan/ ohutsuoleen. Tukoksen jatkuessa, saattaa esiintyä mm. apatiaa, heikkoutta, mahakipuja (koira yrittää pureskella mahaansa, outo asento), lievä ripuli, tai tumma, tervamainen uloste, epäsäännöllinen ulostaminen, runsas röyhtäily, voimakas kuolaaminen.
Tukos, etenkin lineaarinen, vaatii aina eläinlääkärin pikaista apua.

Kinkun paistorasvaa harvemmin käytetään enää nykyisin kastikkeisiin, vaan ainakin valtaosa joutuu roskiin. Koiraa tällainen jähmeä, tuoksuva ja hieman suolainen rasvakimpale saattaa houkutella luvattomille asioille roskisten liepeille.
Tällaisen suuren, nopeasti nautitun rasvamäärän hotkiminen kerralla, on yksi tavallisin joulun aikaan "epidemiaksi" asti esiintyvän akuutin haimatulehduksen laukaisija.
Usein voimakas oksentelu ja ripulointi alkaa äkillisesti. Haimatulehdukseen liittyy tavallisesti myös voimakas etuvatsan kiputila, mistä johtuen koira seisoo kyynärpäät maassa ja takaruumis kohotettuna, sekä on selvästi tuskainen. Lievä haimatulehdus voi olla vaikea havaita, tai diagnosoida.Tulehdustilassa haiman tuottamat entsyymit aktivoituvat virheellisesti jo haimassa itsessään ja tuhoavat haimasoluja. Vaikea ja etenkin hoitamaton, akuutti haimatulehdus saattaa ehtiä vaurioittamaan haiman rakennetta, altistaen kroonisen haimatulehduksen synnylle.

Koirat(kin) tuntuvat rakastavan erilaisia konvehteja ja muita jouluisia suklaaherkkuja. Pöydille avoimeksi jääneet rasiat saattavat olla karvaiselle kaverille vastustamaton ohittaa.
Suklaassa esiintyy koiralle myrkyllistä teobromiinia vaihtelevia määriä laadusta riippuen.

Koiralle hengenvaarallinen teobromiiniannos on 100-250 mg / painokilo. Teobromiini pysyy aineenvaihdunnassa 14-20 tuntia.

Teobromiini saattaa epileptikkokoiralla laukaista epilepsiakohtauksen, tai sydänsairaalla akuutin sydänpysähdyksen.Suklaamyrkytyksen oireet eivät aina tule välittömästi syönnin jälkeen, vaan teobromiinin imeytyminen elimistöön kestää n. 10 tuntia. Koiralla lievän teobromiinimyrkytyksen oireita ovat janoisuus, levottomuus, yliaktiivisuus ja yliärtyvyys sekä ripuli. Vaikeissa tapauksissa nähdään rajuja keskushermostoperäisiä oireita: huimaus, tajunnanhäiriöt (pyörtyily), kiihtynyt syke ja hengitys, sekä tärinä.
Toiset koirat eivät arkaile syödä konvehteja papereineen päivineen. Esim. (ihanien) Budabest-suklaakonvehtien vahva käärepaperi ei hajoa lainkaan koiran suolessa, vaan isompana määränä on potentiaali suolitukoksen aiheuttaja. Koiranomistajan on siis turvallisempaa varmistaa, että suklaaherkut menevät vain omaan suuhun.

Tuikkikaa, oi joulun tähtöset...

Koirista varsinkin pennut ja myös jotkut kissat haluavat haistella ja joskus maistellakin erilaisia joulukukkia.
Joulukukista suuri osa (joulutähti, hyasintti, tulppaani, amaryllis) ovat lieviä limakalvo-oireita aiheuttavia, pieninä määrinä ei kovinkaan myrkyllisiä. Vahvemmin myrkyllisiin kasveihin kuuluu esim. misteli, joka Suomessa kuitenkin on joulukukkana harvinaisempi. 
Yleensä kasvien maistelusta selvitään pienellä oksentelu-, tai ripulipiikillä ilman vakavampia jälkivaivoja.

Tulkoon joulu...

Parhaimmin joulurauhan eläinperheessä saa turvattua huomioimalla asioita etukäteen. Kun huolehdimme, ettei koiralle, tai kissalle sopimattomia, tai vaarallisia houkutteita ole saatavilla, voimme koko porukalla rauhoittua joulusta nauttimiseen.

Kannattaa kuitenkin muistaa ja huomioida pari pikkujuttua - kaiken varalta.

-Lääkehiiltä saa apteekista vapaasti ja sen käyttö kaikissa myrkytysepäilytapauksissa hidastaa haitallisen aineen imeytymistä ja antaa lisäaikaa eläimen hoitoon saattamiseksi.

-Oksettaminen pian ei-sopivan aineksen jälkeen voi olla joskus tilannetta auttava.
Yksinkertaisin tapa on ottaa pari hyppysellistä ruokasuolaa, johon sekoitetaan pari tippaa vettä, sen jälkeen suolapallo lykätään koiran nieluun. Huom! Liiallisen suolan antaminen voi olla haitallista, eli jos ei tuota tulosta, älä toista tarpeettomasti. Oksettaminen voi olla vaarallista, mikäli koira on saanut elimistöönsä vierasesineen, joka on jo edennyt ohutsuoleen.

-Pyhinä päivystävän eläinlääkärin yhteystiedot voi ottaa talteen ja helposti löydettäväksi jo ennalta.

Ihanaa ja rauhallista joulunaikaa etenkin kaikkiin eläinperheisiin! Muistakaamme antaa parit ylimääräiset rapsutukset, tai vaikka erityisluksuksena kunnon vierihoitoa pikku hetken kaikille karvakuonoille 💟 

ELÄINTEN ANTIBIOOTTIRESISTENSSI

Teksti: NTM, ELH, Eläinten terveysalan kouluttaja Sari Kivilähde

ELÄINTEN ANTIBIOOTTIRESISTENSSI – MITEN VÄLTTYÄ ?

Muutama päivä sitten, 18. marraskuuta, vietettiin jälleen kerran vuosittaista, suomalaisittain ilmaistuna ”Euroopan antibioottipäivää” (European Antibiotic Awareness Day). Tämän päivän tavoitteena on muistuttaa antibioottien tarkoituksenmukaisesta ja vastuullisesta käytöstä. Kampanjoinnin teemana on ennaltaehkäistä antibioottiresistenssiä ja säilyttää antibioottien teho mahdollisimman toimivana.

Mitä on antibioottiresistenssi ? 

Antibioottiresistenssi tarkoittaa bakteerien itsenäistä kykyä torjua jonkin tietyn, tai useamman antibiootin vaikutusta. Eläimet eivät varsinaisesti tule fysiologisesti vastustuskykyiseksi antibiooteille, vaan vastustuskyvyn antibiooteille muodostavat elimistöön kulkeutuvat ja siellä lisääntyvät taudinaiheuttajabakteerit.

Toisin sanoen, antibiootille resistenssin muodostanut bakteeri pystyy kasvamaan ja lisääntymään myös antibiootista huolimatta, eli lääkityksenkin aikana.

Eniten viimeaikoina huomiota ovat saaneet eläimillä enenevässä määrin tavatut, antibiooteille resistentit ”sairaalabakteerit”. Nämä ovatkin todellisen huolen aihe, koska niistä käytännössä kaikki ovat zoonoottisia, eli mahdollisia eläimestä ihmiseen tarttuvia ja antibioottihoitoon vastaamattomia taudinaiheuttajia.

Sairaalabakteereilla, eli toisin ilmaistuna moniresistenteillä bakteereilla tarkoitetaan yleisesti ottaen antibiooteille erittäin vastustuskykyisiä bakteereita. Näistä bakteereista tunnetuimpia ovat MRSA, MRSP sekä ESBL. Näitä bakteereita tavataan enenevässä määrin myös lemmikkieläimillä mm. iho- ja virtsatietulehdusten yhteydessä.

Tietynlainen ”hankittu” antibioottiresistenssi syntyy, kun bakteerin omassa perimässä tapahtuu muutoksia, jotka lisäävät bakteerien vastustuskykyä antibiooteille. Toistuvat, etenkin epäspesifiset antibioottilääkitykset saattavat osaltaan altistaa hankitun antibioottiresistenssin synnylle. 

Onko antibioottilääkitys aina paras hoito ?  

Antibiootit ovat lääkeyhdisteitä, jotka tappavat mikrobeja, tai hidastavat niiden kasvua. Sairautta aiheuttava bakteeri voi kuitenkin olla lähtökohtaisesti vastustuskykyinen (resistentti) antibiootille, tai resistenssi voi kehittyä usein toistuvien, ei-spesifisten antibioottilääkitysten seurauksena.

Monet eläimellä oireita aiheuttavista tilanteista eivät välttämättä ole mikrobien aiheuttamia ilmiöitä, jolloin antibioottilääkitys ei tehoa, eikä luonnollisestikaan ole tarpeen, vaan saattaa jopa olla haitallinen.

Valtaosa ei-mikrobien aiheuttamista ongelmista voidaan ja tulisikin hoitaa ilman antibiootteja. Esimerkkinä tästä; monet iho- ja suolisto-ongelmaiset koirat saadaan oireettomiksi pelkästään ruokavalion järkeistämisellä, sekä mahdollisten (yleistenkin) ravintoainepuutosten korjaamisella täsmällisellä, oikeaoppisella ravintolisien käytöllä. Tämän tulee luonnollisesti tapahtua tehokkaasti ja turvallisesti koiran ravitsemusta ja sairauden oireita ja taustoja laajemmin tuntevan ammattilaisen opastuksessa. Suomessa tällaisia laajan tietotaustan omaavia ammattilaisia ovat mm. koulutetut Koiran ravitsemusneuvojat (KRN). Lisätietoa: https://www.seto.fi/5

Antibiootteja tarvitaan kiistatta. Toisinaan niiden käyttö pelastaa hengen. Nyt yhä useammin kuitenkin eläinlääkinnässäkin haetaan erilaista lähestymistapaa bakteerien kanssa selviytymiseen.  

Etenkin nykyinen lemmikkieläinten ja ihmisen hyvin tiivis yhteiselo luo uusia riskejä ja onneksi myös uutta, jämäkkää ja aiheellista pohdintaa zoonoottisten, eli ihmisen ja eläimen välillä tapahtuvien tartuntojen ja resistenssien kehittymisen välisestä yhteydestä.  

Bakteerirealiteettia

Erilaiset patogeenibakteerit, joista osa on enemmän ja osa vähemmän haitallisia, ovat osa nykyistä elinympäristöämme.

Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen osaston asiantuntijat toteavat tuoreessa dokumentissaan, että esimerkiksi n. 5% suomalaisista koirista kantaa suolistobakteereja, jotka ovat vastustuskykyisiä penisilliini- ja kefalosporiini-ryhmän lääkeaineille.

Nämä ns. ESBL-bakteerit ovat usein resistenttejä myös muille antibiooteille.ESBL-bakteereja ovat esim. Escherichia coli ja Klebsiella pneumoniae. ESBL-ominaisuus tekee bakteerin vastustuskykyiseksi hoidossa käytetyille antibiooteille, koska ne itsessään tuottavat antibiootteja pilkkovia entsyymejä (extended spectrum beta-lactamases, ESBL).
Monet eläimet (kuten ihmisetkin) voivat kantaa antibiooteille vastustuskykyistä bakteeria ilman näkyviä oireita, esimerkiksi iholla, tai suolistossa.

Bakteeri ei aina siis aiheuta oireita, mutta kun elimistön vastustuskyky syystä, tai toisesta pettää, voi bakteerin lisääntyminen johtaakin massiiviseen, äkilliseen, rajuunkin infektioon. Tällöin kohdataan vakavia, akuutteja ongelmia, koska resistentin bakteerin häätäminen elimistöstä on hyvin hankalaa.
Erityisen hankalaksi ongelma muodostuu, kun resistentti bakteeri lisääntyy elimistön pinnan sisäpuolella, esimerkiksi suolistossa.
Resistenttiä bakteeria kantavat eläimet voivat levittää bakteeria edelleen eteenpäin.

Etenkin koirien ruokintakulttuurin uudehko muotisuuntaus, eli raakaruokinta, on tuonut uusia haasteita eläinlääkintään haitallisten ja zoonoottisten (eli eläimestä ihmiseen tarttuvien) bakteerien lisääntymisen myötä.
Raa’assa lihassa voi esiintyä mm. Salmonellaa (joka on erittäin infektiivinen, tartuntakykyinen kaikkien eri eläinlajien välillä, ihminen mukaanlukien), Listeriaa ja E. Colia. Suomalaisessa tutkimuksessa lemmikkien raakaravinnosta tavattiin myös Campylobakteereita patologisessa määrin. Kaikki edellä mainituista bakteerilajeista ovat zoonoottisia.

Bakteereja on – mutta missä vaiheessa niistä tulee vakava terveysongelma eläimelle, tai niiden seurassa eläville ihmisille?

Resistenttien bakteerien esiintyvyys Suomessa

Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen yksikön asiantuntijat ovat hiljakkoin tutkimuksessa todenneet, että moniresistentit bakteerit ovat esim. tuontikoirilla huolestuttavan yleisiä.

Mikrobilääkkeille vastustuskykyisiä suolistoperäisiä bakteereita on tänä vuonna (2017) löydetty koirien seulontanäytteistä neljä kertaa useammin, kuin viime vuonna. Osa näistä bakteereista voi tarttua myös ihmiseen. Helsingin yliopiston asiantuntijat kehottavat ulkomailta koiratarhoilta eläimiä tuovia järjestöjä ottamaan toiminnassaan huomioon resistenttien bakteerien leviämisriskin.

Lue koko artikkeli:
https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/terveys/moniresistentit-bakteerit-ovat-tuontikoirilla-huolestuttavan-yleisia

Resistenssin ennaltaehkäisy
Resistenssin kehittymisen estämiseksi antibioottihoito ja sen tarpeellisuus tulisi harkita tarkasti jokaista eläinpotilasta tutkittaessa ja oireiden syytä selvitettäessä.Eviran mukaan:

• Eläinlääkärin tulisi tehdä lääkityspäätös vasta, kun potilas on tutkittu ja laboratoriakokein varmistettu antibioottihoidon tarpeellisuus
  
• Kissojen ja koirien iho- ja pehmytkudosinfektioissa, sekä virtsatietulehduksissa lisääntyneen resistenssin vuoksi näytteenotto ensimmäisellä kerralla on erittäin suositeltavaa.
  

• Eläinlääkäri valitsee sopivimman antibiootin, antotavan ja annostuksen. Toistuvissa tapauksissa taustasyy on selvitettävä.
  
• Usein antibiootti ei yksin auta, vaan lisäksi tarvitaan tukihoitoja, kuten tulehtuneen alueen puhdistus, tai suojaaminen esimerkiksi nuolemiselta. Ne ovat aivan yhtä tärkeitä eläimen paranemiselle kuin antibiootti.
  

• Toistuvissa iho- ja korvatulehduksissa tulehdusta ylläpitävän syyn selvittäminen ja sen hoito ovat avainasemassa infektioiden paranemisessa.
  

Resistentit bakteerit eivät yleisesti aiheuta sen vakavampia sairauksia, kuin muutkaan yleisemmät bakteerit. Ongelmana onkin oireista kokonaan toipuminen. Myös terve eläin voi kantaa resistenttejä bakteereita. Resistentit bakteerit, tai niiden resistenssitekijät voivat siirtyä eläinten ja ihmisten välillä.

Laajakirjoisten mikrobilääkkeiden ja lääkeaineyhdistelmien käyttöä on pääsääntöisesti vältettävä. Jos antibiootteja joudutaan käyttämään, tulisi valita mahdollisuuksien mukaan ensisijaisesti paikallishoitovalmisteita, jolloin antibiootti saadaan kohdistettua juuri tarvittavaan kudokseen. Useissa infektioissa tämä ei ole mahdollista, jolloin joudutaan käyttämään suun kautta annosteltavia antibiootteja

Antibiootti tulee kohdistaa mahdollisimman tarkasti infektion aiheuttamaan bakteeriin ja käyttää antibioottia, joka tappaa mahdollisimman vähäisessä määrin muita bakteereita (käytetään niin sanottuja kapeakirjoisia lääkkeitä). Tässä tärkeänä apuna toimivat täsmentävät laboratoriotutkimukset.

Antibioottikuuria ei koskaan tule lopettaa kesken ilman lääkärin konsultointia, sillä huonosti hoidettu infektio lisää resistenssin kehittymistä merkittävästi. Keskenjääneen kuurin jälkeen eloonjääneet bakteerit voivat elpyä ja vaatia taas uuden kuurin, eli lisätä antibioottien käyttöä. Osalla selviytyneistä bakteereista on lisäksi tällöin mahdollisesti kehittynyt resistenssiä jo käytettyä antibioottia kohtaan.

Eläimen omaa immunniteetia kohottava tukihoito

Eläimen yksilöllinen kyky vastustaa infektioita on usein jo tiineyden aikana sikiön emältään saamien hyvien, tai huonojen rakennusaineiden tuotosta.
Infektioilta suojaavan mikrobiomin kehitys alkaa jo kohdussa ja jatkuu välittömästi syntymän jälkeen, muokkautuen nopealla tahdilla erilaisten ympäristötekijöiden vaikutuksesta.

Suurin osa esim. synnynnäisestä infektioherkkyydestä voitaisiin kokonaan välttää emon oikeanlaisen ruokinnan ja sikiönkehityksen edellyttämien suojaravinteiden riittävällä turvaamisella. Heikkoa, infektioihin altistavan ”perimän” vaikutusta voidaan myöskin merkittävästi vaimentaa ja oireiden puhkeamista jopa estää, mistä on jo suppeampaa eläinlääketieteellistä tutkimusnäyttöäkin.

Tulehdus syntyy solukalvoon, ja sen edetessä ympäröivään, laajempaan soluryhmään kohdistuvasta, tulehdusreaktion synnyttämästä hapetusstressistä, mikä estää solun normaalia aineenvaihduntaa ja ravinteiden saantia, sekä johtaa ennen pitkää solu- ja kudostuhoon.
Tätä reaktiota voidaan tehokkaasti rajoittaa mm. tarkkaan valikoidulla antioksidanttihoidolla, mikä käytännössä tarkoittaa oikein valittujen ravintolisien terapeuttista täsmäkäyttöä. Kulloisenkin kudosvaurion ja siitä aiheutuvan tulehdusreaktion taustalla on iso joukko erilaisia taustasyitä, joiden huomioinnin ja hoidon tehokkaassa toteutuksessa voidaan käyttää apuna esim. koulutetun Koiran ravitsemusneuvojan (KRN) palveluita.

Hyvä linkki käsiteltyyn aiheeseen: http://elainystavasilaakari.fi/2017/11/antibioottiresistenssi/

Koiran ravitsemusneuvonta - villi viidakko

Teksti:
ELH, NTM Sari Kivilähde, Koiran diplomiravitsemusneuvoja-kouluttaja (Suomen Eläinterveydenhuolto-opisto)

Kuka on pätevä neuvonantaja koiran ruokinnassa? Miksi?

Tällä hetkellä elämme vähintäinkin ilmaistuna "villejä aikoja" koiran ravitsemukseen liittyvissä kysymyksissä.

Uusia asiantuntijoita ja heitä kouluttavia tahoja tuntuu nyt syntyvän, kuin ns. sieniä sateella ja jälleen kerran yksittäinen koiranomistaja, tai jopa asian ytimeen hamuava ja alasta ammattia haluava, on kaikesta ristiriitaisesta, netissä vilisevästä informaatiosta aivan pyörällään. Eikä ihme.

Taas ja yhä edelleenkin joitain painavia seikkoja kunkin vapaasti tarkasteltaviksi;
- Mikä on meidän rotu- ja jalostuskirjoltaan moninaisen, domestikoituneen (ihmisen elinpiiriin liittyminen n. 15 000 vuotta sitten) kesykoiramme yksilöeroava tapa tänä päivänä käyttää ja hyödyntää eri ravintolähteitä? Mitkä tekijät siinä tulee huomata ja tiedostaa?
Asiasta löytyy riittävästi laajaa, dokumentoitua tutkimus- ja havaintotietoa. Tietoa tukevat, nykyhetkeen suhteutetut lainalaisuudet on voitu kiistatta osoittaa myös laajan, pitkäkestoisen, käytännön klinikkatyöskentelyn ja sieltä saadun hoitovasteen, tai muun palautteen perusteella.

- Pelkästään tieteeseen, tai erilaisiin mittaus-, tai laskentamenetelmiin pohjautuva lähestymistapa ei käytännössä toimi elävän organismin, kuten koiran hoidon perusteena.
Kaikki tieteelliset mallit, taulukot, arvot ja mittausmenetelmät on luotu tutkijan/ tutkijoiden henkilökohtaiseen näkemykseen, tai silloiseen arvoon/ arvioon pohjautuen. Tietty arvo on  tavallisesti jokin arvioitu keskiarvo, ikään kuin kompromissiarvo.
Näitä arvioituja arvoja ja suosituksia jne. muutetaan realistisemmiksi kaiken aikaa, kun ajantasaistettu näyttö ja etenkin käytännön kokemus asioista, tuo viimekäden vahvistusta ja uutta tietoa aiempien olettamusten tilalle.

- Mikä koiran ruokinnassa on muuttunut? Pitkälti sama, kuin ihmistenkin ravitsemuksen osalta. Ympäristön muutoksista aiheutuva negatiivinen kuormitus terveille soluille lisääntyy edelleen. Erilaiset sairaudet ja rappeumat ovat seurausta solujen ylikuormituksesta ja mutaatiosta.
Ravinnon raaka-aineiden ravitsemuksellinen laatu on olennaisesti heikentynyt ja kehitys jatkuu samaan suuntaan. Ravintotarpeita tyydyttämään käytetään yhä enemmän muokattuja ja teollisesti prosessoituja tuotteita.

Kaunis ajatus, että vaihtelevasta ravinnosta itsessään saataisiin kaikki tarvittavat (riittävät), elimistömme terveenä säilymiseen edellytettävät ravintotekijät, ei valitettavasti ole enää tätä päivää. Niin koirat, kuin ihmisetkin alkavat oireilla ja sairastaa yhä varhaisemmalla iällä.
Niiden onnekkaiden, joilla hyvä geneettinen tausta, sekä optimaalinen ravintotekijöiden saanti varhaiskehityksen vaiheessa ovat suoneet ihanteellisesti toimivan immuunipuolustuksen, nähdään kestävän ulkoisia ärsykkeitä ja vaihtelevia (ravitsemus-)vajeita kuitenkin muita paremmin.

- Voiko koira kunnolla tarkasteltuna hyvin ja oireettomana? Onko koiran omistajalla kriittisesti tutkien riittävä tietämys arvioida koiransa toiminnallista terveyttä?
Koira poikkeaa monista muista eläinlajeista (esim. kissa, hevonen) siinä, että sen elimistö sallii sopeutuvaisuutensa vuoksi paljon pidempään ravitsemuksellisia haittoja, vaikkapa puutosta, ilman, että haitta synnyttää dramaattisesti näkyviä oireita.
Oireita, kuten jatkuva karvanlähtö, hilseily, ylimääräiset eritykset kehon aukoista, huono massankehitys, toistuva ripulointi/ ummetus/ oksentelu, saatetaan pitää yksilön ominaisuuksina, tai "rotuvikana".
Toistuvasti oireilevan koiran omistaja saattaa luottavaisesti uskoa ruokkivansa koiraa optimaalisella tavalla, etenkin, mikäli käytössä oleva ruokintamalli on laajasti käytetty ja siten ikään kuin hyväksytty ratkaisu.

Millä perusteilla koiran ruokintaan ratkaisuja esittävä asiantuntija pyrkii tuomaan osaamistaan esiin?
a) Hän on ollut pitkään kiinnostunut aiheesta ja ottanut asioista selvää esim. netin välityksellä. On ruokkinut omia koiriaan tietyn mallin mukaisesti ja kokenut sen toimivaksi. Antanut jo jonkin aikaa neuvoja myös muille, esim. keskustelupalstoilla.
b) Hän on osallistunut koiran ruokintaa koskeville luennoille, tai koulutukseen, jossa asiaan perehtyneen tuntuiset henkilöt ovat tuoneet julki ajatuksiaan.
c) Hän vetoaa korkeamman ammatillisen koulutuksen (esim. yliopistotaso) tuomaan taustaan, vaikka ei se olisikaan suoraan liitettävissä alaan, tai olemassa olevaan tietoon, tai osaamiseen käytännössä. Ns. tieteellistä uskottavuutta lisätäkseen, henkilö saattaa tarjota erilaisia ruokintataulukko- tai muita laskelmia jne.
d) Henkilö on perehtynyt asiaan sekä laajamittaisen koulutuksen, että konkreettisen, runsaasti aitoja hoitotapauksia sisältävän klinikkatyöskentelyn avulla. Tällöin asiantuntija ei useinkaan "tuputa" saman tietyn kaavan tietoa, koska kokemuksen kautta tietää, ettei sama malli päde kaikille. 

Koiran ruokinta, etenkin oireilevan, tai sairaan koiran ravitsemus ei ole, tai saisi olla mielipiteeseen perustuvaa kokeilua.
Koiraa tulee ruokkia ainoastaan turvalliseksi ja tehokkaaksi käytännössä todennetuin menetelmin, jotka pohjaavat laajaan ja ajanmukaiseen tietämykseen koiran ravitsemustarpeista. Tietoa sovelletaan vastaamalla täsmällisesti yksilö- ja rotukohtaisiin tarpeisiin.

Miten oirehtivaa koiraa hoidetaan ravitsemuksellisesti oikein?Jokainen koira on mm. geneettisten ominaisuuksiensa ja lähtötilanteensa pohjalta aina yksittäistapaus. Jokin tietty ruokinta(ajatus)malli, ei taatusti toimi yksiselitteisesti kaikilla yksilöillä.

Koiran ravitsemustarpeisiin vastaaminen edellyttää laajaa, faktoihin pohjaavaa tiedollista käsitystä koiran elimistön toiminnasta ja mahdollisista häiriöistä siinä. Tämä mahdollistaa yksilöllisten ja turvallisesti noudatettavien dieettien toteutumisen tarkkaa seurantaa ja tarvittavaa asioihin reagointia noudattaen.
Tätä työtä tehdään asianmukaisesti mahdollisten koiran terveydentilan seurannasta vastaavien muiden yhteistyötahojen kanssa (esim. sairaan koiran oma eläinlääkäri).

Saako käytännön ruokintaneuvoja nettikeskusteluista?Tällä hetkellä sekä eläinlääkäreiden, että koulutettujen koiran ravitsemusneuvojien vastaanotoilla törmätään toistuvasti vakaviin terveydellisiin ongelmiin, joihin koiranomistaja, pahimmillaan pentukoiran omistajakin on ajautunut, keskustelupalstojen ja vastaavien nettifoorumien asiantuntijoiden ohjeita noudattamalla.
Tämä on yleensä mahdollistunut ja toteutunut ilman henkilökohtaista, välttämätöntä, koiran asianmukaista tutkimista paikanpäällä.
Koiran lähtötilanteen tutkimista, jossa kartoitetaan konkreettisten yksilöominaisuuksien,  massavuuskunnon, sen hetkisten ravitsemustilaan vaikuttavien rasitteiden jne. kokonaisuus, ei rehellisesti ottaen voida korvata lomakkeiden täyttämisen, tai valokuvien postaamisen avulla.

Varmasti monet "nettiasiantuntijat" uskovat aidosti tarjoavansa palveluksen ravitsemusongelmista kärsivän koiran omistajille. Todellisuudessa kuitenkin meitä kaikkia, myös yksityishenkilöitä, säätelevät samat lait ja asetukset. Eläimen etu tulee aina olla tiedostettuna myös lainopilliselta kannalta. Eläimen kärsimyksen pitkittäminen, tai asianmukaisesta ja toimivasta hoidosta viivästyttäminen on Suomessa lakiasetuksen mukaan rikos, josta voi joutua vastaamaan tuomioistuimessa.

Eksyksissä oman koiran ruokinnan kanssa?Mikäli haluaa mahdollisimman laajan ja ei vain mielipiteisiin, tai trendeihin pohjautuvan arvion oman koiransa ruokavaliosta niin terveen, kuin oireilevankin ollessa kyseessä, on yksi erittäin suositeltava vaihtoehto ottaa yhteyttä rekisteröityyn Koiran ravitsemusneuvojaan.
Näitä laaja-alaisia ammattilaisia on koulutettu ympäri Suomen jo vuodesta 2011 alkaen Suomen Eläinterveydenhuolto-opistossa.

Tarkempia ravitsemukseen liittyviä alueita, joissa Koiran ravitsemusneuvoja voi mahdollisesti olla avuksi, löytyy esim. oheisesta linkin koulutuskuvauksesta:
http://seto.tarjoaa.fi/5
 
Koiran ruokinnan soveltuvuuden arviointiOnko koirallasi toistuvasti, tai säännöllisesti esim. seuraavia oireita?  
- ripulointi
- kakominen/ oksentelu/ ravintomassan pulauttelu
- jatkuva veden lipittely (etenkin kylmä vesi, lätäköt, juokseva hana, wc-pönttö)
- mattojen, käsien, huonekalujen maaninen nuoleskelu
- paastopäiviä, ei ruokahalua
- äänekäs suolistokurina
- ummetus, ulostamisen vaikeus, kovat, tiiviit ulosteet, jotka ulostaessa tuottavat kipua
- sulamatonta ravintoainemassaa ulosteessa
- limaulosteita, veriviiruisia ulosteita
- ruoan varastelu esim. roskiksista, jatkuva nälkä, ruohon "laiduntaminen"
- laihtuminen, vaikka syö hyvin
- lihoominen, vaikka ravinnonsaanti kohtuullista
- huono palautuminen suorituksista harrastekoiralla, väsyminen kesken suorituksen
- allergiaan taipuvainen tiine jalostuskoira siitoskäytössä

Edellämainituissa ja monissa muissa koiran ravitsemukseen liittyvissä peruskysymyksissä, voit kysyä lisäneuvoa ja apua esim. rekisteröidyltä Koiran ravitsemusneuvojalta.